Sinuna menisin töihin – muuta neuvoa et saa

Jokainen töitä hakenut on varmasti huomannut, että neuvojia löytyy aina. Pahimmillaan tunnutaan kuvittelevan, että työtön työnhakija voi lähinnä käydä ilmoittautumassa mieluisaan työpaikkaan. Työnhausta on kuitenkin tullut aina vain vaativampaa ja vaativampaa – konkreettista apua ei yleensä ole tarjolla.

Monet ovat eläneet sen ajan kun saattoi mennä töihin 15-vuotiaana ja eläköityä samasta firmasta. Ei tarvittu kortteja, koulutuksia tai sertifikaatteja. Työntekijät opetettiin työtehtäviin työpaikoilla ja vaatimattomasta juoksupojasta saattoi edetä toimitusjohtajaksi asti.

Toisaalta hyvä koulutus takasi yleensä hyvän työpaikan ja mukavan elintason. Nykyään korkeakoulutus ei välttämättä tuo muuta kuin pitkän lainataakan ja burnoutin. Pahimmillaan työnantajat tuomitsevat tutkintoja ahkeroineen ylikoulutetuksi.

Ja jos pelkkä reipas kädenpuristus ja katse silmiin eivät auttaneet, tarinoiden mukaan työpaikan saamiseen on joskus riittänyt että osaa käyttää Exceliä tai ihan vaan tietokonetta. Tekniikan edessä on myös saanut nostaa kädet pystyyn tai ainakin naputella sähköposteja yksisormijärjestelmällä.

Vaatimustaso nousee kohisten
Nykyään varsinkin tietotyöläiset ja luovan alan ihmiset kohtaavat uuvuttavan pitkiä vaatimuslistoja ja jopa elokuvateatterin aulapalvelija voi joutua käymään läpi moniportaisen hakuprosessin erilaisine haastatteluineen.

Oikeasti parempia vinkkejä olisi miten tehdään cv, joka erottuu lukuisten hakijoiden joukosta tai mikä on juuri se kyky, jonka osaajat revitään käsistä. Tosin harva tärppi auttaa pötkimään pitkälle. Vaatimukset elävät jatkuvasti, eilisen hittitaito voi olla jo huomenna unohdettu.

Työnhaku käy työstä
Työnhausta on tullut oman kokemukseni mukaan ainakin markkinoinnin ja mainonnan alalla todella raskasta. Ei ole mitenkään tavatonta, että samaa paikkaa hakee yli sata hakijaa. CV, portfolio ja hakemusteksti pitää aina huolellisesti viilata jokaista paikkaa kohden. Usein hakuprosessit sisältävät myös työläiden nettilomakkeiden täyttämistä, samoja tietoja syötetään päivästä toiseen eri järjestelmiin.

Pahimmillaan haastatteluun saa myös singahtaa vain tuntien varoitusajalla – kieltäytyä ei uskalla. Erilaiset tehtävät ja työnäytteetkään eivät ole epätavanomaisia. Jos vielä tekee töitä työnhaun aikana, muuttuu yhtälö sangen mutkikkaaksi. 

Viimeksi töitä hakiessani tein lyhyitä pätkähommia muutaman päivän viikossa ja se mahdollisti vielä tehokkaan työnhaun. Nyt kun työnhakijat ajetaan työllistymään mahdollisimman nopeasti, voikin olla, että asiantuntemusta alkaa valua kauppojen kassoille ja pikaruokaravintoloiden tiskeille ja osaaminen vanhenee käsiin purilaista paistaessa.

Maailma ja työelämä ovat muuttuneet kovasti viime vuosina ja vuosikymmeninä. Kovassa kilpailussa ei pärjää menneiden vuosikymmenten vinkeillä, vaikka vinkin antaja olisi miten menestynyt elämässään.

Työnhaku tuntuu olevan nykyään jotenkin rikki. Prosessit ovat raskaita sekä hakijalle että myös yritykselle. Silti työpaikoissa ei enää viihdytä yhtä pitkään kuin ennen ja yrityksiä ei tunnu kiinnostavan arvokkaan resurssin säilyttäminen. Pitäisi myös olla nuori ja dynaaminen, mutta ei juuri valmistunut. Nelikymppinen on taas ikäloppu ja väsynyt muumio.

Työnhaku ei ole Kummeli-sketsi
Harva muistaa enää huumoriryhmä Kummeleiden Jackpot-elokuvaa, mutta siitä on jäänyt elämään kohtaus missä Heikki Silvennoisen esittämä Pera on työvoimatoimistossa. Työkkärissä olisi tarjolla vaikka minkälaisia työpaikkoja, mutta kauheiden mielikuvien siivittämänä Pera kuittaa tarjoukset napakasti, “ei pysty”.

Pera on vanhan ajan työttömän stereotyyppi. Pera on rento supliikkimies, mutta vaikka työpaikkoja suorastaan hierottaisiin naamaan, mikään ei kelpaa. Vaikka Peralla ei aina mene kovin hyvin, hänellä on oma auto ja kavereita.

Elokuvan kohtaus on tietysti täyttä fiktiota, mutta ollakseen hauska, se vaatii jonkinlaista totuuspohjaa. Itse olen ollut lukuisia kertoja työttömänä eikä minulle ole koskaan tarjottu työvoimatoimistosta töitä. Olen kyllä kuullut huhuja, että ennen vanhaan sellaistakin on tapahtunut.

Hurjimmat tarinat kertovat, että työnantaja olisi ollut suoraan työttömään yhteydessä ja uhkaillut karenssilla mikäli tämä ei suostu tulemaan töihin. Nykymaailmassa moista tuskin voisi kuvitella tapahtuvan.

Menneen maailman tuulahduksia
Sketsissä Peralle tarjotaan erilaisia töitä mitkä ainakin nykyään vaatisivat koulutusta ja erilaisia lupia. Myöskään ilman kokemusta ei ole yleensä  asiaa muualle kuin palkattomaan harjoitteluun tai hyvin matalapalkkaisiin hommiin. Kalsareita pääsee kyllä aina myymään puhelimessa provisiopalkalla.

Pera on arviolta 40-50 vuotias, vailla koulutusta ja työkokemus on ikään nähden olematon. Tänä päivänä Peralle olisi tarjolla lähinnä työkkärin kursseja. Töitä ei tarjota, niitä haetaan. Olemme kaikki kuulleet tarinoita tai jopa tunnemme ihmisiä, jotka ovat lähettäneet satoja hakemuksia pääsemättä edes yhteen ainokaiseen työhaastetteluun.

Viimeisen 10–15 vuoden aikana työelämään saapuneille sketsi on aivan varmasti hyvin absurdi.

Kilpajuoksu työpaikoista vai tekijöistä?
Aina silloin tällöin puhutaan työvoimapulasta. Pula ei välttämättä kuitenkaan näy avoimina työpaikkoina. Ei myöskään palkoissa, monilla aloilla tarjotaan vain työehtosopimuksen minimipalkkaa ja samalla ihmetellään, miksi työntekijöitä ei saa. Jos saman rahan saa helpommalla muualta, vaativa tai muuten raskas työ ei luonnollisesti kiinnosta.

Mainosalalla olen myös usein kuullut kollegoilta vinkkejä, että kyllä heidän firmassa riittäisi töitä ja apukädet olisivat tarpeen. Avoimeen hakemukseen kilahtaa kuitenkin aina vastaus, että emme nyt ole palkkaamassa. Paikka tulee ehkä hakuun, kun kuorman alle uupunut työntekijä vaihtaa maisemaa. Joskus ei silloinkaan, työkuorma siirretään sujuvasti jäljelle jääneille.

Palkalla ei aina elä
Toki töitä on edelleenkin tarjolla jos ei nirsoile. Valitettavasti kyse on yleensä pätkähommista vuokrafirman kautta, proviisiopalkkaisesta myynnistä tai pienipalkkaisesta osa-aikatyöstä.

Esimerkiksi isot kauppaketjut ovat keksineet, että tulee halvimmaksi palkata useampi osa-aikainen kuin yksi kokoaikainen. Työpäivät ovat vieläpä lyhyitä, jolloin töitä voi olla kuutena tai seitsemänäkin päivänä viikossa. Silloin on mahdotonta tai ainakin hyvin hankalaa etsiä toista osa-aikaista työpaikkaa. 

Pienipalkkaiset työt tarkoittavat, että töissä käyvä joutuu edelleenkin tukeutumaan erilaisiin tukiin ja se vie aikaa ja energiaa. Työnhaku vie myös valtavasti aikaa ja kun esimerkiksi vaativista asiantuntijatehtävistä on riittävän kauan pois, osaaminen vanhenee ja työnantajat alkavat karttaa “epäkelpoa” työntekijää. Ja sitten onkin noidankehä valmis.

Työsopimuksen sijaan tarjotaan myös aina vain useammin mahdollisuutta työskennellä “pakkoyrittäjänä”. Tarjottu palkka lasketaan vain niin alakanttiin, että käteen jää todella surullinen summa, eikä lomista tai terveydenhuollosta kannata edes haaveilla. 

Neuvojen sijaan ymmärrystä
Työelämä tuntuu olevan nykyään rikki. Kysyntä ja tarjonta eivät tunnu oikein millään kohtaavan ja työntekijä ei ole arvokas resurssi vaan pakollinen kuluerä, joka voidaan piiskata loppuun ja sitten otetaan tilalle uusi ja vetreämpi.

Menneen maailman vinkeistä ei nykypäivänä tule kuin paha mieli. Kahdensadan työhakemuksen jälkeen on raskasta kuunnella itsekehuja siitä, kun joku sai 80-luvulla työpaikan yhdellä puhelinsoitolla kertoen olevansa aateekoo-osaaja, eli tiesi miten MikroMikon saa päälle tai napakalla kädenpuristuksella kuittasi hyväpalkkaisen tehdastyön.

Toivoisinkin ihmisiltä enemmän ymmärrystä siitä, että työelämä on muuttunut eikä ollenkaan parempaan suuntaan. Nuorempien syyttelyllä ja itsekehulla ongelmat eivät ratkea. Lainsäädännössäkin tunnutaan ajavan tilannetta aina vain huonompaan suuntaan.

Kirjoittaja on riittävän vanha muistaakseen Kummeli-elokuvien lisäksi ajan kun työpaikkoja mentiin oikeasti etsimään työvoimatoimistosta, silloin ei ollut vielä netin hakupalveluita. Silloinkaan en löytänyt töitä sitä kautta. Ensimmäinen oikea työpaikka tuli tuttujen kautta ja siihen oli vaatimuksena ajokortti.

Kirjoittanut Ville Laasonen